Rottatyön päivä koitti eilen. Kyseessä oli valkoinen Wistar-merkkinen rotta, jonka ristimme Jenniferin kanssa nopeasti Pinkyksi, koska emme muistaneet kovin monia rottia (ja Pinky ja Brainkin olivat oikeastaan hiiriä, mutta close enough. Meidän rottamme ei vaan näyttänyt siltä että se olisi suunnitellut maailmanvaltausta maatessaan siinä tassut teipattuna pöytään). Tarkoitus oli mitata haiman eritysta ja katsoa miten eri aineet vaikuttavat siihen. Pinky vaan koki (nukutettunakin) suorituspaineet liian koviksi eikä kyennyt suoriutumaan tehtävästä ensimmäiseen 1 ½  tuntiin. Joten katselimme rotan nro 2 valmistelua (aka "Ratty" ) toista ryhmää varten. Puromysiini-injektion jälkeen Pinkykin alkoi iloisesti tuottaa haimanesteitä, ja jatkuva 15 min välein tapahtuva mittaaminen alkoi. Ehdimme tehdä n. 15 mittausta (laskekaapa kauanko kestää tehdä 15 mittausta vartin väliajoilla ja kuinka à kyllästyneitä à väsyneitä à lähellä taantumista 14-vuotiaan tasolle kikatushysteriaan keskiverto naisopiskelija on iltapäivällä) kun Pinkyn korvat alkoivat nykiä ja hengitys kävi huonon kuuloiseksi. Olimme olleet juuri suunnittelemassa hautajaisia Pinkylle, ehkä pari sanaa ja laulu "they're Pinky and the Brain, Pinky and the Brain, the other one's a genius, other one's insane…". Noh, takaraajarefleksiä ei ollut joten anestesia oli tarpeeksi syvä, joten ohjaaja käski meidän jatkaa mittauksia. Kohta puoliin kuitenkin huomasimme ettei Pinky hengittänyt enää ja hälytimme ohjaajan paikalle ja Dr Morrison saapui juosten lähes ER-tyyliin antamaan sydänhierontaa Pinkylle ja kytki sen "rodent respiratoriin" mutta pian jouduimme toteamaan hoitotoimenpiteet tuloksettomiksi. Pinky oli menetetty.

Eli ensimmäinen rottakokeeni päättyi kohtuullisen huonosti rakastetun jyrsijämme odottamattomaan ja ennenaikaiseen poistumiseen luotamme. Oikeastaan täsmälleen 1h 45 min liian ennenaikaiseen, joka tarkoitti saman verran aikaisempaa kotiinlähtöä. Pinky oli siis tiimipelaaja loppuun asti kuitenkin. Ja jotta se olisi kaikille selvää, ME EMME EDESAUTTANEET Pinkyn kuolemaa, me rakastimme tuota pikku veijaria keltaisine hampaineen. Se kuoli suorituspaineisiin. Ja, it turns out, mikään ei yhdistä ihmisiä samalla tavalla kuten tragedia, joten tutustuin lisää ihmisiin kurssillani.

Muutoin koulunkäynti ei ole liian rasittavaa täällä, luentoja on 1 – 2 päivittäin mutta se on rasittavaa että ne ovat kaikki aamulla yhdeksältä. Ongelma muodostuu siitä että ystäväpiirini koostuu paljolti humanistisia aineita opiskelevista ihmisistä, joiden luennot joko eivät ole alkaneet tai ovat joskus yhdeltä päivällä, joten illat tuppaavat venyä myöhään. Näppärän aasinsillan kautta päästääkin otsikon toiseen aiheeseen, eli on ehkä aika esitellä muutamia tarinassani esiintyviä ihmisiä. Ensin on tietenkin suomalainen tiimimme eli Laura ja Anna-Riitta (molemmat opiskelevat englantia), tuttavia irc-galleriastaJ Toisena päivänä Skotlantiin tulon jälkeen tapasin hostellissa uusi-seelantilaisen filosofiaa opiskelevan Samin, joka myös etsi asuntoa. Intressimme eivät kohdanneet asunnonetsinnässä (minun lämmin ja nettiyhteydellä varustettu vs. Samin mahd. halpa), joten päädyin Firhilliin ja Sam asumaan australialaisten Harryn ja Robynin kanssa kämppään jossa on mm. ehkä kaikkien aikojen energiatehokkain jääkaappi (ovi aukeaa jos sitä ei paina jalalla). Jostain tarttui mukaan myös australialainen Gayathri, joka opiskelee satunnaisia aineyhdistelmiä kuten psykologiaa ja napapiirin ekologiaa, sekä norjalainen Eva, tyttö joka opiskelee musiikkia ja yrittää tehdä läpimurtoa Norjan metallipiireissä. Lisäksi mukana pyörii vaihteleva määrä amerikkalaisia Saraheita. Eilen muuten kun tulimme iSocin leffaillasta (katsottiin Motorcycle diaries, yllätyin positiivisesti) ja ulkona satoi räntää, ihan perusmärkää räntää. Australialaiset sekosivat. Tanssivat ja kiljuivat sateen keskellä, koska eivät olleet koskaan nähneet lumen satavan! Me kyyniset suomalaiset menimme kahville. Anyhow, paikallisiin olen tutustunut luennoilla ja kuten todettu, tragedia lähentää joten Jenniferiin ja Fionaan tutustui viimeistään eilen. Tytöt ovat muutenkin ottaneet tosi lämpimästi vastaan ja auttaneet kaikissa käytännön asioissa, hienoa saada lounasseuraa. Mutta en silti lankea tyypillisimpään ja ala valittaa suomalaisten sisäänpäin kääntyvyydestä;)