<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Viikonloppuna oli siis International Societyn viikonloppuretki Isle of Arranille, joka on kuin Skotlanti pienoiskoossa länsirannikolla, jokainen geologinen piirre Skotlannista voidaan löytää myös Arranilta. Matkan aikana käytiin läpi erilaisia vääräksi osoittautuneita ennakkoluuloja, ja ylpeyskin kävi koetuksella.

 

Ennakkoluulo nro 1 (MSN Messenger perjantai-iltana):

Laura: mitä pakkaat mukaan, paljonkohan siellä kävellään ku mul ei oo vaelluskenkiä?

Petra: no se infomaili nyt oli suunnattu sellaisille tytöille jotka muuten tulis korkokengissä ja valtavan meikkilaukun kanssa, ihan varmana ei ole mitään hard core-vaellusta tiedossa…

 

Matkaan lähdettiin lauantai-aamuna 7.45 bussilla (ns. happy camper –vaihe) kohti Androssania, josta lautalla kohti Brodickia. Lautalla osa söi jo evääksi varaamansa sipsit ja kävi ilmi että suomalaisten pakatessa mukaan vettä norjalaiset pakkasivat litran votkapullon. Tulevaan ylpeys-kohtaan viitaten huomautan että olen edelleen antibioottikuurilla. Mutta kuitenkin, johtuen ns. tunturisopuli- tai sheep-efektistä ajauduin kuitenkin porukkaan joka suunnitteli päivän käyttämistä vaeltamiseen Goat fellille. Aurinko paistoi ja kaikin puolin sää suosi. Illaksi piti ehtiä saaren pohjoiskärkeen Lochranzaan missä hostelli sijaitsi, ja vaikka saarella onkin toimiva julkinen liikenne se liikennöi kohtuullisen harvaan. Retken Aragornina toimi saksalainen Robert joka oli käynyt syksyllä jo Goat fellillä, joka kyllä tarkisti lähimmän bussipysäkin kun kuljimme siitä ohi.

 

Saapuminen lautalla Arranille.

 

 

Still at sea level:

 

Noh, lähdimme kiipeämään. Goat fell on muuten <?xml:namespace prefix = st1 ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:smarttags" />874 metriä korkea. Luvut ovat ihmiselle melko abstrakteja, mutta sanottakoon että se on paljon, etenkin kun sen näkee taivaisiin kohoavana vuorenhuippuna. Pilvisinä päivinä huippua ei kuulemma edes näe, onneksi meille sattui aivan upea ilma. Maisemia ei voi oikein kuvailla edes, kuvat puhukoon puolestaan:

 

Goat fell häämöttää taustalla...

 

Fellowship of the Ring

 

Pilvien jäädessä alapuolelle ja kun kiipeämiseen alkoi tarvita kaksi kättä, jouduin käymään tiukkaa ylpeys vs. järki –keskustelua, sillä tiesin että huipulle ei ole enää pitkä matka ja suomalaisella sisulla on ennenkin menty pitkälle, mutta toisaalta maisemat eivät enää juuri muutu paremmaksi ja sydänlihastulehduksen varjot häilyivät mielessä. Lopulta järki voitti ja jäin helsinkiläisen Lotan kanssa paistattelemaan päivää alemmalle huipulle. Tämä ei tarkoita sitä etteikö hampaankoloon olisi jäänyt pientä harmitusta.

 

Pilvien yläpuolella!

 

Laura, minä ja Lotta:

 

Paluumatka alas sujuikin yllättävän leppoisasti, koska aikaisemmassa elämässä olen osoittanut kunnioitusta polviani kohtaan jotka nyt toimivatkin moitteettomasti:D Jossain vaiheessa vaan huomasimme että bussin lähtöön on 20 min (eli ei mitään mahdollisuuksia ehtiä) ja seuraava lähtee kolmen tunnin päästä, joka olisi tarkoittanut illallisen missaamista. Ennakkoluulo nro 2: saksalainen tehokkuus koeteltiin onneksi kun tarkistimme bussipysäkin uudestaan, opitut refleksit liikenteen suunnasta (ja täten myös bussipysäkkien sijainnista) istuvat tiukassa. Joten ehdimme loistavasti bussiin. Väärällä puolen tietä seisomista muuten tapahtui paljon tällä reissulla, kannattaa olla tarkkana että tietää mihin suuntaan on menossa;) Ilta hostellissa sujuikin väsyneen rauhallisesti (ainakin osalla) johtuen vakavasta raitisilmamyrkytyksestä. Ennakkoluulo nro 3 eli tulee kylmä jos käy alastonuinnilla helmikuisessa Skotlannissa, osoittautui muuten todeksi, tosin muiden testaamana:D

 

Maisemat hostellin ulkopuolelta, not bad, huh? :)

 

Lochranza castle ja ilmeisesti hyvä ranta yölliseen uintiin pimeässä, vain yksi loukkaantuminen kivikkoiseen rantaan ja paljon kaatuilua in sheep droppings...

 

Ennakkoluulo nro 4: sunnuntaina otetaan rauhallisesti ja korkeintaan kävellään pikkuisen rauhallista rantatietä. Aamulla ehdimme käydä viskitislaamossa, ja todella toivoisin pitäväni viskistä koska nyt tiedän juttuja joilla brassailla;) Kuten että osa viskeistä jäähdytetään eräässä valmistusvaiheessa, jotta rasvahapot hajoaisivat. Silloin viski ei muutu sumuiseksi jos sitä kaataa jäiden päälle, kuten amerikkalaisilla on tapana. Ei jäänyt epäselväksi mitä mieltä kiertueen vetäjä oli mieltä tästä tavasta, kun hän lempeästi hymyillen kertoi jäähdyttämisen poistavan osan viskin mausta… Tislaamon jälkeen suunnattiin kohti Machrie Moorin Stone Circleä ja Standing Stoneja, nimet ovat aika itsensä selittäviä, mutta kyseessä on kai koko lailla paikallinen vastine Stonehengelle:

 

 Minäkin olin siellä!

 

Ennakkoluulo nro 4 joutui koetukselle kun huomasimme että jos haluaa nähdä King’s caven (jossa Robert Bruce väitetysti pakoili englantilaisia) täytyy pitää aika kiirettä, ja taas mentiin vauhdilla mäkeä ylösJ Alkoi aika mukavasti nappaamaan takareisiin jo… jälleen järki voitti ylpeyden ja jätin luolat väliin (olivat kuulemma vain luolia) kun näin maisemat, ja tunsin saavuttaneeni tarpeeksi sille päivälle... joten palailtiin rauhassa bussille.

 

 

Vahvistuneita ennakkoluuloja retken aikana oli taas ns. Oseaanian osaston erilainen aikakäsitys, kellosta ei niin pidetty huolta eikä lautalle ehtimisestä. Joten vaikka kansainvälisyys onkin kivaa, aina välillä on vain niin paljon helpompaa toimia suomalaisessa ryhmässä, tietää ainakin ehtivänsä bussiin… J